Härkää sarvista

Ylämaan karjaa Matitalon tilalla

Viimeaikoina ollaan Satun kanssa voitettu itsemme lukemattomia kertoja. Meistä on tullut tosi paljon rohkeampia. Välillä ajattelen etten pelkää mitään. Olen niin rohkea. Saatiin kutsu vierailulle Matintalon tilalle Miettilään. Ei oltukaan yhtään niin rohkeita enää, kun tajuttiin millaisia eläimiä siellä on! Isoa karjaa. Tutustuttiin kuviin etukäteen, ne näyttävät ihan lepposilta, mutta härkä voi painaa 1000 kg. Aika jännittävää! Ja pelottavaa! Päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista, no en ehkä ihan kirjaimellisesti...Voidaanhan katsoa niitä aidan takaa, tietysti. Kuka nyt niiden aitaukseen edes menisi?

Karjaa on tilalla tosi paljon. Yli 70. Ne on hienon näköisiä. Niillä on aika isot sarvet ja pitkä tukka. Aika söpöjä lehmiä siis.

Matintalon tila on luomutila joka tuottaa ylämaan karjan lihaa. Tilalla on myymälä, josta voi ostaa lihatuotteita suoraan tilalta. Myymälä on auki lauantaIsin ja muuten tilauksesta. Todella lähiruokaa. Ja karjalle syötetään vain omilta pelloilta luomua. Ihan mahtavaa. Nämä eläimet ovat onnellisia, ihan varmasti. Näkeehän sen.

Aikamoinen lehmä. Ja mitkä sarvet.

Nyt kun noi kaikki on tuolla vähän kauempana niin voin poseerata tässä aitauksen vieressä. Mut ota oikeesti nopeesti se kuva!

Eikä! Tuleeks toi nyt tänne?!

Tulihan se! Ja oikeastaan, siehän ootkin aika kiva. Vaikka ootkin ihan lähellä!

Ja osa on ihan pieniä vasikoita. Kuka näitä nyt voisi pelätä?

Joku saattaisi pelätä. Mutta minä en ainakaan pelkää. Kauniita ja kivanoloisia eläimiä. Aika isoja, mutta eihän se haittaa! Satu, ota nyt tää kamera... Ja nyt pitää löytää vain sopiva yksilö.

Tämä näyttää rauhalliselta. Ok, sen sarvi on katkennut, mutta onpahan katu-uskottava.

Ja niin mie sinne vaan menin, Nupun luokse! Nuppu on ihana, miun uusi eläinystävä.

 Lopuksi mentiin Matintalon tilan myymälään. Lähiruokaa oikeasti onnellisista eläimistä. Vähän ostettiinkin, tietysti. Saa nähdä milloin hennon syödä näitä. Vai pääsevätköhän nämäkin joulupukin matkaan?

Mitäköhän herkkuja näistä keksisi...

Suden ja myrskyn jälkiä - Osa 2

Lailan kanssa keräilemässä

Lähdettiin Satu, minä ja Laila Kaljusen lomamökkien maastoon. Ajatuksena keräillä luonnon antimia. Mitäköhän tälle kertaa löytyy. Mietittiin Satun kanssa. Laila ja Satu suunnittelivat meille sopivaa kulkureittiä. Kun minä löysin taas herkkusuulle sopivaa puuhaa.

Laila ja Satu suunnittelee meille sopivaa reittiä.

Taas marjoja marraskuussa! Suuhun vaan!

Laila kertoi että näitä kutsutaan myös Kraakuiksi. Variksenmarjoja taitaa oikeasti olla. Hyvältä maistui jokatapauksessa.

Hienonnäköisiä kääpiä. Jäin heti ihailemaan. Laila sanoi että latvasta laho, joten voin saada käävän.

No, laho oli ihan koko matkalta ja sainkin sitten kantaa tällaista pölliä!

Satu intoutui tutkimaan erilaisia sammal- ja jäkälä lajeja.

Luonto on täynnä erilaisia rikkauksia. Kauniita asioita joista voi tehdä vaikka ja mitä! Pitää kuitenkin muistaa, että ihan kaikkea ei saa kerätä ilman maanomistajan lupaa. Jokamiehenoikeuksiin ei nimittäin kuulu niin sanotuujen erikoisluonnontuotteiden kerääminen. Ja näitä ovat esimerkiksi paju, sammalet, jäkälät, tuohi, varvut ja kävyt. Ja jos luvan saakin, tai jos on itse maanomistaja kannattaa kerätä ne niin, ettei se vaikuta uusiutumiseen. Kannattaa nimittäin kunnioittaa luontoa. Se maksaa sen ihan varmasti takaisin.

Laila kertoi meille eri lajeista. Kuvassa karhunsammalta. Todella kaunista!

Satu ja päivän saalis!

Sitten nähtiin ison koiran jälki. Laila sanoi, että se on suden. Katsottiin Satun kanssa toisiamme, että ei varmana ole. Sehän on koiran jälki! Tai ehkä joku teki sen lusikalla! Vähän niinkuin leijonanjäljistäkin sanottiin, muka lusikalla tehtyjä. Ja pöh! Laila kuitenkin sanoi, että suden jälkiä ne on. Niitä on aika-ajoin täällä. Välillä ne häviävät kun tulee isompi vierailija. Paljasjalkainen sekin. Karhu. Ei oikein uskottu Satun kanssa. Susiko muka?

Tässä se tassunjälki on.

Siellä se on! Ihka oikea susihukka!

Laila lähetti minulle todistusaineistoa sudesta. No, susihan se. Ei näitä susia kuitenkaan kannata pelätä. Ne pelkäävät ihmistä ja pysyvät omissa oloissaan. Olihan se hienoa, nähdä suden jälki. Ja taitaa olla niin, ettei oltu vain miun mielestä erämaassa. Vaan ihan oikeasti erämaassa. Ja ihan lähellä kaupunkia. Mieletöntä!

Leijonaa mie metsästän

Ja oikeesti aion löytää sen täältä Lohelasta!

Kaikki varmaan muistavat Ruokolahden leijonan. Siitä on nyt jo 20 vuotta, ei kyllä uskoisi. Kun Jari Ainasjärvi kutsui meidät vierailemaan Lohelaan, hän kertoi meille Leijonapolusta. Aloin googlettamaan. Ensimmäinen havainto Ruokolahden leijonasta tehtiin 23.6.1992. Eli 20 vuotta sitten. Leijonan ikä villinä ja vapaana on keskimäärin 16-20 vuotta. Mutta tarhattuna se saattaa elää jopa 30 vuotiaaksi. Eli lyhyen laskutoimituksen jälkeen (huom. minun tekemän laskutoimituksen) leijona oikeasti saattaa vielä olla siellä! Jos se oli 20 vuotta sitten tosi nuori ja elänyt koko siihen astisen elämänsä vaikka tarhattuna, niin voi se olla vielä siellä. Mie menen katsomaan! Ja tietysti otan Satun mukaan.

Tätä reittiä kun mennään niin on kaikista parhaimmat mahdollisuudet löytää leijona.

 Leijonapolku on noin 1,5 kilometrin mittainen elämyksellinen luontopolku. Se alkaa ja päättyy Lohelaan. Ja on oikein oiva jaloittelumahdollisuus pitkien automatkojen aikana. Kahvit ja eväät saa tietysti Lohelasta.
Lapset ja koirat ovat varmasti vähintään yhtä innoissaan tästä pysähdyksestö kuin minä ja Satu.

Leijonapolku on merkattu selkeästi tassunjäljillä. Polulta ei siis voi eksyä.

Nämä liukkaat pöllit on kyllä vähän haastavat. Mutta kokeilen, jos sitten löytäisin sen leijonan.

Matkan varrella on erilaisia tehtäviä ja ratoja. Jotka mitä ilmeisimmin auttavat leijonan etsimisessä ja ovat aika mukavia pikkuetappeja. Kannattaa kuitenkin vähän varoa, ettei loukkaannu.

Köysitehtävä on vähän haastava..kyllähän täällä pysyy mutta kun pitäisi edetäkin..

Hei Satu! Täältä ylhäältä näkee vaikka kuinka pitkälle. Tuolla! Tuolla! Tuolla on jotain kellertävää, mee äkkiä katsomaan.

Saara tämä on kyllä jänis. Ei leijona. Mutta aika kiva jänis.

No nyt! Nyt löytyi leijonakin. Tämähän on kiltti ja aika rauhallinen yksilö.

Mie niin tiesin koko ajan että ei niistä jäljistä olisikaan voinut erehtyä! Leijonan jälki mikä leijonan jälki.

Erinomainen pysähdys. Tehtäviä ja kaikkea. Ja onneksi se leijonakin löytyi. Oon aina uskonut että se oli tosi juttu! Nyt on hyvä lähteä kotimatkalle kun on päässyt luontopolulla leijonan jäljille. Tassujen määrä jäi kuitenkin selvittämättä, ensi kerralla sitten!

Pieniäsuuria ja pystytukkaisia

Vuonohevostalli Rajavaellus

Olen lähdössä ratsastamaan. En oikein pystynyt nukkumaan edellisenä yönä. Minua pelotti. Pelotti ihan oikeasti. Pidän eläimistä oikein kovasti, kaikista eläimistä. Mökin lattianrajassa livistävä hiiri ei saa minussa mitään reaktiota aikaan, korkeintaan komennan koirat jättämään sen rauhaan. Mutta hevosia minä pelkään! Pelkään ihan oikeasti. Niillä on niin iso pääkin. Voi itku. Mitähän tästä oikein tulee..

Tämä oli tallin ainoa pitkätukkainen ratsu. Muille leikataan pystytukka. Vähän niinkuin irokeesi. Se leikkaustyyli on viikinkien ajoilta.

En oikein viitsinyt kertoa asiasta, kun Vuonohevostalli Rajavaelluksen Niina Petäjämäki kutsui meidät käymään. En meinannut kertoa Satullekaan. Kuka nyt hevosia pelkää. Kuitenkin heikkona hetkenä menomatkalla Vuonohevostalli Rajavaellukseen sanoin Satulle : ”Tiedätkö, kun mie ihan oikeasti pelkään hevosia ihan hirveesti, niin miten mie nyt uskallan mennä sinne…” Yllätyksekseni selvisi, että myös Satu pelkää hevosia. Ainakin yhtä paljon kun minä.

Ajettiin loppumatka vähän hiljaisissa merkeissä ja saavuttiin Rajavaellukselle. Näin hevoset jo kaukaa.  Siinä me sitten seisottiin ja odotettiin ihan hiljaa.  Pian tallin yhteydessä olevasta pihapiiristä tuli iloinen ja nauravainen Niina. Niinalle ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi, miksi olimme kauhusta kankeita. Mutta reippaalla ja iloisella otteellaan hän sai suurimman pelon hetkessä kaikotettua. Selvästi näki miten hevoset luottavat Niinaan ja miten Niina luottaa hevosiin. Molemmin puoleista arvostusta. Sitten suunnattiin hevosten aitauksen luokse.

Täydellinen hevosetäisyys. Kyllä ne on kauniita.

Oliver. Voisko se olla Savolainen?

Kuitenkin vähän jännitti, kun Niina kysyi tulenko harjaamaan Oliveria. Oliver on pikkuisen villi hassuttelija. Epäröin vielä. Mutta kun minulle kerrottiin, että nämä hevoset ovat vähän kuin kultaisianoutajia, niin otin harjan vastaan ja menin reippaasti Niinan perässä Oliverin luokse. Aloitin harjaamisen varovasti ja rapsuttelin Oliveria turvasta. Oliver kerjäsi minulta. Ihan kuin vanha kultainennoutajani Venla! Mokomia herkkusuita. Rajavaelluksen hevosia ei kuitenkaan saa ruokkia. Joten keskityin harjaamiseen.

Oliver ja minä. Jos olis vähän pidempi käsi, voisin kätevästi harjata aidan takaa. Äitiii! Mie näyttelen reipasta.

Siis oikeesti. Niina ON taitava. Satukin on ihan tuossa viiden metrin päässä. Ja hymyilee.

Satu katseli vieläkin vähän kauempaa, kunnes uskaltautui itsekin harjaamaan Oliveria. Ihan uskomatonta miten Niina sai molemmilta suurimmat pelot hetkessä pois. Vahva ammattitaito ja luottamus eläimiin, se vakuutti meidät molemmat.

Asianmukainen pukeutuminen on Rajavaelluksella kaiken a ja o. Pitää olla säänmukaiset varusteet, lämpimästi päällä. Kenkien on hyvä olla kannalliset, jotta pysyvät paremmin jalustimissa. Ja hansikkaat, myös kesäisin. Tällä kertaa Satun kanssa ei oltu ihan asianmukaisissa varusteissa. Molemmilla alkoi olla vähän vilu, joten Niina vei meidät ratsastajien taukotilaan lämmittelemään. Niina kertoi meille Vuononhevosista ja vaelluksista lisää. Pakkasraja vaelluksille on -22, Vuonohevoset siis todella pitävät kylmästä ilmasta. Ne nukkuvatkin talvisin hangessa, tähtitaivaan alla. Varmasti näkemisen arvoista.

Vuonikset ovat pieniäsuuria pystytukkaisia hevosia, jotka varmajalkaisina ja rohkeina taitavat kaikenlaisessa maastossa. Kokonsa ja lempeän luonteensa puolesta ne ovat ihanteellisia ratsuja ihan kaikille.

Siksi kaikenlaiset ryhmät ikään, sukupuoleen ja hevoskokemukseen katsomatta ovat tervetulleita Rajavaellukselle, siis ihan kaikki. Tallilla on erilaisia paketteja, joista varmasti kaikki löytävät juuri itselleen sopivan ratsastusmuodon. Ja jos ei löydä, niin sellainen räätälöidään. Ja jos ei tohdi nousta hevosen selkään, on sekin ihan ok. Hevosista tulee niin hyvä mieli maastakin katsottuna.

Tunnelmalliseen ja lämpimään taukotilaan oli kiva päästä. Silminnähden tytöt ovat vähän jäässä.

Keskittyneet vierailijat. Mitä jos kuitenkin mentäisiiin takaisin hevosten luokse?

Kun oltiin hiukan lämmitelty ja kuultu hevosista ja retkistä lisää haluttiin takaisin hevosten luokse. Niina antoi minulle kypärän ja ohjasi minut Nakin luokse. Nakki on oikeasti Prinssi, mutta yleensä Prinssiä kutsutaan Nakiksi. Prinssi tai Nakki. Prinssinakki. Miten vain, se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Nakki on aivan mieletön, kiltti ja suloinen. Sulatti heti minun sydämen ja hevoskammon rippeet.

Iiiik! Oon hevosen selässä! Voiko tää oikeesti olla totta? Ja kiipesin tänne ihan itse.

!

Satu kosketti ihan oikeesti hevosen turpaa! Hevosen selässä istuminen ei ole kyllä mitään siihen verrattuna!

On täällä kyllä hienoa. Ihan mahtavia eläimiä nämä. Ja pois ei malttaisi mitenkään tulla. Tai mitenkäs täältä muuten tullaan pois?

Voisinkohan ottaa Nakin mukaan? Kyllä se meille mahtuisi, ihan varmasti.

Nakki, Oliver ja muut hevoset täytyi kuitenkin jättää tallille. Vähän harmitti, molempia. Minua ja hevosia. Oli kuitenkin sen verran hyvä ja antoisa kokemus, että on ehkä pakko lähteä ihan vaellukselle. Mielellään Nakin selässä. Kuten varmaan kuvista huomasitte, en oikeasti ihan vielä ratsastanut, mutta minun mittakaavassa tämä kokemus oli jo aivan huikea! Ja todistus siitä, että tältä tallilta löytyy aivan varmasti ihan jokaiselle juuri sopiva ja itseään miellyttävä palvelukokonaisuus!

Hei hei ihanat! Varmasti tulee vähän ikävä! Tänne on pakko palata.