Ihan vähän metsästämässä

Hirvijahdissa nimittäin

Minun elämäni on siirtynyt Imatran seudun metsiin. Ja siihen, miten luonnosta tulee uusia matkailutuotteita. Illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi mietin, miten tämä oikein tapahtuu. Juttelen kavereiden kanssa nykyisin enimmäkseen luonnosta ja Imatran seudusta. En usko, että he kyllästyvät. Luulen, että se paljon mielenkiintoisempaa, kuin käyttäjälähtöiset saattohoitohuoneet ja silmälasien tuotantoprosessit.

Joka tapauksessa: juttelin parin kaverin kanssa tässä suunnitteilla olevasta sunnuntaisesta marjastus- ja sienestysmatkasta. Minusta se on superjännittävää. Ja Satusta tietysti ihan kamalaa. Satu nimittäin pelkää soita. Miten sitä nyt marjastetaan soita vältellen. Mutta mun kaverit ei pitäneet sitä minään.  Sanoivat, että se luontomatkailun megatrendi on mestästys. Aika rajua. Minä olen ampunut. Äidin rinnakkaispiippuisella englantilaisperäisellä haulikolla. Ja syönyt kyllä riistaa. Mutta että tappaisin... En tahdo. Mutta selkeästi luonnonvetovoima on tehnyt minuun vaikutuksen.

Mutta sitten se Matti - muistattehan hänet? Hän, joka tietää kallioista, metsistä ja sienistä sanoi, että luonnosta voisi iloita myös hirvenmetsästyksessä. Se on NIIN suomalaista. Perinteistä. Kaikki kylän miehet ja vaarikin lähtivät metsälle. Ei sitten muuta kuin metsästämään.

Päätin lähteä hirvenmetsästykseen. Ja ottaa Satun mukaan. Tutkin vähän asiaa. Ei tämä aikakaan kovin hyvä ole. Hirvet on jo metsästetty. Ja aika moni seura on luopunet ajojahdista ja metsästää vain koirien kanssa. Saatan päästä Satun kanssa hirvimetsään, jos vain löydän seuran, jossa on lupia jäljellä, jossa on perinteistä ajojahtia ja johon jotenkin pääsemme mukaan. Verkkonäkyvyydestä seurojen kanssa ei ollut tietoakaan. Matkailutuote tämä ei ole missään mielessä. Onneksi oli yksi Teemu. Teemu halusi minut ajojahtiin. Lauantaina  mie menin. Ja otin Satun ja koiran mukaan. Vaikka ei ehkä olisi kannattanut.

Lähdettiin liikeelle todella aikaisin, oli ihan pilkko pimeää. Onneksi minulla oli Ninja turvana. Mietin että mitenköhän Satu pärjää kun ei sillä ole koiraakaan.

Ninja tonne metsään nyt mennään ja ajetaan ne hirvet passipaikoille!

Satu harjoittelee kompassin käyttöä ja kartanlukua. 

Välillä oli ihan pakko pysähtyä katselemaan maisemia. Ihan mielettömiä maisemia metsässä marraskuussa!

Melkein koko hirviporukka koolla. Mistäs ne hirvet äsken meni? Ja mihin se Saara meni?

Ensimmäinen ajo meni Satulta tosi hyvin! Satu meni oikeastaan ihan suoraa linjaa passipaikoille. Miulla ja Ninjalla...noh...ei ihan niin hyvin. Nähtiin jo kaukaa oranssia ja ajattelin että tuolla ne passimiehet ovat. Mentiin ripeää vauhtia hiukan haastavaa maastoa. Ja sitten puhelimeni soi: "missä olet Saara?" Näen passimiehet, oon ihan juuri siinä missä pitääkin, tämä on vaan vähän hankalaa tämä maasto. Olen tässä lammen rannalla. Jatkoin matkaa määrätietoisesti, kunnes pääsin tarkastelemaan "passimiestä" hiukan tarkemmin. Se osottautui pelastusrenkaaksi. Ja eikun puhelua hirviporukalle, ja nopeasti minut haettiin oikeaan paikkaan!

Satu miettii miten selviää seuraavasta ajosta.

Ajomiehet asettuvat omille paikoilleen. Ninja ei ihan ymmärtänyt miksi muut saa mennä ja itsen pitää jäädä odottelemaan.

Tällaisia pikkuojia sai ylittää aika-ajoin. Itse en ainakaan myönnä epäonnistuneeni yhdessäkään ylityksessä.

Seuraava ajo meni hyvin molemmilta, miulta ja Satulta. Kolmas kerta toden sanoo...vai miten se nyt meni. Olin ihan varma, että olen eksynyt mutta kuin ihmeen kaupalla olinkin koko ajan ihan oikealla reitillä, ja tietysti hyvin ylpeä siitä. Kun saavuin hirvimajalle, minulle selvisi että yksi nainen on nyt lähikylässä kahvilla.
Satu oli jotenkin mennyt vähän ympyrää ja palannut lähtöpaikalle. Siinä hän mietti, että mitä nyt tehdään? Ja päätti pysäyttää auton. "Anteeksi, mutta olen eksynyt hirviporukasta ja en oikein tiedä missä olen..." Autossa oleva vanhempi herrasmies kertoi Satulle, että viereisen talon isäntä on hirvijahdissa ja emäntä kotona. Satu päätti lähteä talolle, kahville tietysti. Ihmeellisiä asioita, yhteisöllisyyttä ja ihania ihmisiä tuolla luonnossa on! Hirviä ei tällä kertaa kaatunut ainuttakaan, mutta Satulla ja miulla on taas roppakaupalla uusia kokemuksia. Ihana luonto!